maanantai 30. tammikuuta 2012

Viivästynyt suruviesti

Kaikki alkoi Hesarin jutusta vanhojen laivojen mukaan nimettävistä Kalasataman uusista kaduista. Capellalla tai Antareksella faija-vainaa ei vanhan pestikirjansa mukaan ollut seilannut, mutta Aldebaranilla, Canopuksella, Polariksella, Arielilla ja monella muulla kyllä. Netistä löytyi kuvia, faktoja, muisteloita.

Into 1970Mutta hankalammaksi löytää osoittautui se minulle tutuin ja tärkein: Into. Vasta tunnuskirjainten OGTC ja Hangon Hinauksen kautta päädyin tietoon tapahtumista liki kahdeksan vuotta sitten.  Ei uutinen laivan viimeisistä vaiheista ihan isku palleaan ollut niin kuin tieto ihmisen kuolemasta olisi, mutta tuuppaus kumminkin. Ahmin rivit ensin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti.

Myynti Nesteeltä ensin Hangon Hinaukselle ja sitten Alfons Håkansille, muutostyöt pelastushinaajasta puskijaksi ja sitten viimeinen matka. Lähtö Oxelösundista hiiliproomua työntäen kohti Merenkurkkua, myrsky, ensin toisen ja sitten toisenkin pääkoneen rikkoutuminen, helikopterien ja pintapelastajien suorittama miehistön pelastaminen kahdessa erässä, hylätyn yhdistelmän ajautuminen Grundkallenin majakan matalikolle ja uppoaminen.

The pusher, found lying on its starboard side in the depth of 25 metres (82 ft), apparently capsized while still within the notch of the barge. The superstructure was torn away and the upper wheelhouse was not found. The hull had ruptured and half of the engine room was destroyed, scattering pieces of machinery in a large area around the site.

Riipaisevaa luettavaa.

Faijan hytti kirjoituspöytineen, konttorikoneineen ja pöytälaatikosta löytyvine keltaisine Wrigley's PK-purukumipaketteineen. Sohva ja outo seinään kiinnitetty lämmitin. Sairashytti, jossa luin karhean huovan ja valkoisen päällyslakanan alla marsalkka Zhukovin muistelmia laivan hyvinvarustellusta kirjastohytistä. Sauna. Kylmältä rasvalta haiseva kapyysi, jossa oli maailman suurin teräksinen perunankuorimakone ja jonka skailetista saattoi kiivetä keulakannelle. Päällystömessissä aamiaisella juodun Lipton-teen maku. Käytävän päässä konehuoneen ovi, jonka takaa aukesi ihmeellinen maailma. Käytävän matto paljaiden jalkojen alla. Vihreäksi maalatun peräkannen peseminen katuharjalla. Ikkunoista paistavassa kevätauringossa tanssiva pöly salongissa, Nesteen vanhalla liekkilogolla koristellut lasit ja karahvit kaapissa, koristeet seinillä. Aurinkoiset kesäviikonloput ja sitruunasooda yläkannella pelastusliivilaatikon päällä istuskellen. 

Laivakellon ääni, ankkuripelin paksu rasva, maalatun teräksen tuoksu, kaiteiden puureunukset, etupuskimen kumintuntu sormien alla ja edessä seinänä nouseva neuvostoliittolaisen tankkerin harmaa kylki kun koneiden kumu sai hinaajan tärisemään ja vesi ahterissa partaan alla kuohui, vaikka mikään ei tuntunut liikkuvan. Brygan lasilla päällystetty karttapöytä, lukulamppu, ilmapuntari, suuret esiinvedettävät karttalaatikot, värikkäät merkkiliput siististi lokeroissaan, ruori, lämmitettävät ikkunalasit ja keskellä se pyörivä, jonka sai napista käyntiin. Koneiden säätimet, lupa käynnistää tutka, jonka näytöllä saaristo liikkumattomana kiersi. Sivupotkurien vipu. Radiolaitteet harmaata metallia. Lyhyt lankonki, joka nostettiin laiturille ennen aluksen irrottamista. Tikkaat komentosillan päälle, jossa olivat valonheittimet ja alempi vesi- ja vaahtotykki ja ylempänä korissaan toinen, sekin punaiseksi maalattuna. Emäsalon lossin edestakaisin lipuvat valot illan pimetessä. Öljynjalostamon tuoksu, jota lopulta ei enää edes huomannut. 

Lipunlasku illalla kun sain viikata siniristin ruskeaksi petsattuun säilytyslaatikkoonsa. 


Yhtiön logo savupiipun kyljessä, peräkansi, jonne ei saanut mennä hinauksen aikana koska katkeava vaijeri voisi kannen poikki suhahtaessaan leikata ihmisen kahtia. Jykevä hinauskoukku. Hinaaja, muka, mutta lapsen silmissä vähintään jäänmurtajan kokoinen. Vuosien varrella tutuiksi tulleet laivat, joita sitten pöydän ääressä tenavan innolla huopakynillä piirtelin. Tervi, Palva, Airismaa, Purha, Pronto, Enskeri, Tiiskeri, Nunnalahti. Kaikki ne hytit ja messit pidempiä matkoja varten, vaikka usein työskenneltäessä ei tarvittu kuin faija, siiffi ja täkkimies, joka poimi tankkerista ammutun nyörin ja veti sen perässä touvin yli partaan. Faija vaihtoi kaulassaan roikkuvalla rahisevalla radiopuhelimella ohjeita tankkerin kanssa ja ohjasi koneiden säätökahvoilla, ruoria ei juuri tarvittu. Harppoi laituriin tultaessa oikealle siivelle, avasi sieltä kannen alta identtiset säätimet esiin ja sovitteli aluksen alhaalla näkyvän laiturin kylkeen, aina yhtä vaivattomasti.

Muistot meren pohjassa. Varmaan olen silloin lukenut uutisen mutta nimen vuoksi tajuamatta, mistä aluksesta oli kyse.

Muuttaneet kauniin laivan moisen näköiseksi ja alentaneet proomujen puskijaksi. Liekö nimen vaihtaminen joksikin Heraklekseksi silloin ollut yksi loukkaus lisää vai sellaisen lievennys? Ja sitten vieneet merelle Virve-myrskyyn.

Elottoman esineen takia ei pitäisi sortua tunteelliseksi, mutta kaikki merenkulkua tuntevat tietävät, että laivoilla on sielu. Sen tiesi Yamaton viimeisestä matkasta kirjoittanut ja sen tiesi myös Alistair Maclean kertoessaan kuvitteellisen HMS Ulysseksen viimeisistä hetkistä Jäämerellä.

Mennyt maailma on taas vähän menneempi.

Onnettomuustutkinta: B2/2004M Työntöproomuyhdistelmä HERAKLES-BULK, vaaratilanne ja uppoaminen Selkämerellä 2.–3.3.2004

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

tämä kirjoituksesi oli nenäni edessä aamukahvilla. merielämän armottomat kasvot. sellainen kirja on olemassa. en ole lukenut, mutta kansi on jossakin tallella.

vaarin nuorin veli oli merillä kahteen otteeseen. välillä hän oli melkein kaksikymmentä vuotta maissa vahinkotarkastajana, mutta lähti 70-luvun alussa vielä uudelleen merille kymmeneksi vuodeksi.

ensimmäinen pesti oli nelimastoparkki. kaksi seuraavaa alustakin olivat nelimastoparkkeja. toinen niistä ajoi sumussa karille englannin kanaalissa ja makaa vieläkin pohjassa salcomben kaupungin lähistöllä.

tuolloin vaadittiin esimerkiksi yliperämiehenkirjan saamiseksi tutkinnon lisäksi laivapalvelua 4 vuotta, josta vähintään puolet eli 24 kuukautta piti olla purjelaivassa työskentelyä. merillä ei voinut yletä kuin tyvestä puuhun ja väylä oli sittenkin hankala.

merisotakoulun jälkeen hänet komennettiin tykkiveneen päälliköksi. tuolloin hänellä oli jo taskussaan yliperämiehenkirja ja takin hihansuissa aliluutnantin nauhat.

hän oli oli hyväntuulinen merenkulkija, joka kuitenkin mieluummin kuunteli kuin kertoi kokemuksistaan ja tapahtumista. parasta tietenkin oli, kun hän sitten alkoi sen kertomisen.

Mika kirjoitti...

Merielementin ankaruus unohtuu kun seisoo helteisenä kesäiltana Ruotsin-laivan kannella katsomassa Tukholman saariston lipumista ohi. Sitten säväyttää, miten pieniksi laivat ja ihmiset kovassa kelissä kutistuvat.

Minin maailmanaikaan on vielä vaadittu purjelaivassa työskentelyä?

Joskus tulee mieleen, että ollapa faija kertomassa tarinoita omalle jälkeläiselle. Voi tosin olla, ettei silti kertoilisi. Ei ollut sieltä lörpöttelevämmästä päästä.

Mika kirjoitti...

Lisäykset:

Linkin takaisessa päästiin vielä pelästyksellä. Finnbaltic-yhdistelmän kaatumisessa 1990 ei jäänyt aikaa pelastautua

http://fi.wikipedia.org/wiki/Finn-Balticin_onnettomuus

Muistelen kuulleeni, että faija ja kuvan alus hinattavineen joutuivat joskus hakeutumaan myrskyssä suojaisempaan paikkaan Ruotsin rannikolle ja päätyivät suljetulle sotilasalueelle. Viimeinen näytös käytiin Svean hovioikeudessa, mutta en tiedä tai muista tarkemmin.

jeejee kirjoitti...

Huikea muistelo. Kerta kaikkiaan huikea.

Mika kirjoitti...

Nyt kauas taakse katsoen melkein epätodellisen tuntuista.

Se kiehtova ilmiö, kun arkinen ja jokapäiväinen vuosien viereissä muuttuu historiaksi.

Tosin laivat leikkipaikkoina eivät ehkä olleet ennenkään laajassa mitassa jokapäiväisiä. Silloin en tajunnut olleeni etuoikeutettu.

Anonyymi kirjoitti...

mika

purjevenekokemuspakko oli ainakin 30-luvun puolivälistä 50-luvulle, koska noina aikoina vaarin veli sitä merta kynti.

ps. piti oikeastaan sanoa sama kun jeejeekin, mutta en heti kehdannut. sanon siis nyt: fantsu!

Mika kirjoitti...

Kehuista kiitän. Kumma, miten tuollainen tieto saa muistot tulvimaan hyökynä, ja miten elävinä, tuoksuja, makuja ja tuntoaistia myöten.

Nykylaivoiltakin löytää sen saman maalatun teräksen tuoksun, varsinkin auringon lämmittäessä. Ja yhdessä kohdassa Salmisaaren voimalan aidan vieressä kaupungin puolella tuoksuu hiukan samalle kuin öljynjalostamolla.

Ensimmäiset pestit faijan merimieskirjassa näyttävät olevan vuodelta 1950 ja perämiehenkirja on vuodelta 1958, mutta purjealuksille tuskin ehti.

Anonyymi kirjoitti...

Mukava lukea pienen pojan muistelusta. Itse työskentelin melkein kaikilla noista mainitsemistasi tankkilaivoilla, yhdellä messikallena, muilla joko täkkärinä, perämiehenä tai kipparina. Kiitos lämpimästä hetkestä
Lauri

Anonyymi kirjoitti...

Moi!
Palautuipa kaikki mieen. Ukko oli Innon siiffi vesillelaskusta jonnekin -70-luvun loppupuolelle. Jäänsärkijältähän se tuntui,vaikka pieni olikin, se köökin skailetti, kirjastohytti, loistava ruoka, prykan isot kiikarit ja nappi, jolla saattoi liikuttaa keulapuskuria ylös-ales ja se merkillinen lukko, jolla saattoi lukita hytin oven niin, että ovi jäi raolleen ja hytti tuulettui vähän paremmin. Ja ennen kaikkea, hinauksen aikana perätäkillä ei saanut oleskella! Ja nyt meren pohjassa, mikä sääli.
T: Jukka

Mika kirjoitti...

No kyllä, samoja ovat muistumat.

Kippari / perämies, siiffi ja yksi täkkimies taisi olla perusmiehitys tavallisissa hinauksissa satamassa.